Juoksua ja volttikäännöksiä

Jätin puolimaratonin juoksematta, eikä sitten lopulta napannut juosta myöskään kymppiä siellä, se olisi tuntunut niin laihalta korvikkeelta. Sen sijaan olen juoksennellut juuri niin miten on sattunut huvittamaan. Pari kertaa olen juossut intervalleja, kerran 12 x 60 m spurtteja (oli ihan kamalaa, mutta niiiiin tehokasta) ja noiden lisäksi lähinnä vauhtikuntolenkkejä. Hitaasti juokseminen ei nyt tunnu nappaavan, joten tehdään mitä huvittaa. Ihan varmasti tulee taas niitäkin aikoja kun tahtoo juosta hitaasti.

Jalat eivät kestä kovin montaa lenkkiä viikossa, joten uimassa on tullut taas käytyä vähän enemmän. Volttikäännöstä olen jo varmaan vuoden verran harjoitellut harjoitellut jos uimahallissa on ollut tilaa niin etten ole muiden tiellä (ja sen verran kun on mieli tehnyt, en ole väkisin treenannut sitä jos ei ole napannut) ja aina silloin tällöin päädyssä kokeillut miten se sujuu. Olen jatkuvasti kärsinyt vinoon menevästä käännöksestä, se on lähtenyt heti alusta jotenkin kieroon ja siinä vaiheessa kun jalat osuvat seinään, olen ollut jo melkein naama alaspäin ymmärtämättä miten olen siihen päätynyt ja ilman oikein minkäänlaista kontrollia käännökseen. Olen epäillyt jonkunlaista yhteyttä selkävaivoihini, että olisin niiden takia noin toispuoleinen.

Eilen kuitenkin tapahtui jotain kummaa. Lähestyin päätyä ja ajattelin että kokeillaan taas sitä volttikäännöstä, tästä nyt vaan pää edellä. Tuntui kuin päässä olisi jokin napsahtanut kohdalleen, yhtäkkiä se käännös vaan meni ihan hallitusti suoraan ja olin suoraan selälläni kun jalat osuivat seinään. Siitä eteenpäin se sujui joka ikinen kerta. Ilmeisesti pään ajatteleminen oli se taikakeino, tähän mennessä olin jo ehtinyt yrittää kaiken muun ajattelemista eikä mikään ole auttanut. Tosin käännöksen loppu pitää nyt opetella uudestaan, en osaa kääntyä oikeinpäin koska en ole aikaisemmin tullut ulos käännöksestä selälläni. Eilen homma meni aikamoiseksi räpiköinniksi, mutta nyt olen taas tihrustanut videoita ja tajuan vähän paremmin miten sieltä seinästä pitäisi lähteä eteenpäin.

Eniten olen käännöksen (ja uintitekniikan muutenkin) opettelussa katsonut tätä videota. Itse asiassa näitä on neljän videon sarja, tämä on mm. volttikäännöksen opettava numero 2. Käännöksistä aletaan puhua 4.35 ja neuvot käännöksen opetteluun ihan aloittelijalle alkavat 7.20. Lindsay Benko on jonkin aikaa pitänyt hallussaan 400 metrin vapaauinnin maailmanennätystä ja voittanut olympiakultaa, todellakin siis tietää mistä puhuu. Kannattaa katsoa, tosi hyvä opetusvideo.

Videoista puheen ollen, toinen video jota olen tihrustanut vapaauintitekniikkani hiomiseksi on Ryan Lochten pitämältä klinikalta. Videon laatu ei ole mikään paras, mutta tässä Lochte näyttää mitä harjoituksia tekee itse. Jotkut noista ovat olleet sellaisia joiden olen jo ihan ekan kokeilun jälkeen huomannut parantaneen asentoani tai tekniikkaani.

Muista videoista on tullut katsottua ainakin hidastuksia Michael Phelpsin ja Ian Thorpen uinnista. Youtubesta löytyy aika paljon hyviä videoita ihan huippu-uimareidenkin tekemänä, kannattaa käydä kaivelemassa niistä vinkkejä.

Puolimarakunnoton

Flunssa kesti pari viikkoa, joten suunniteltu juoksuohjelma jumahti täysin. Hyvältä näyttänyt puolimaratoniin valmistautuminen tökkäsi siis ihan kunnolla. Toissapäivänä kävin juoksemassa testipitkiksen jonka perusteella piti tehdä päätös olenko puolimarakunnossa. Lenkki kulki ihan ok, runsas 17 km ja 2 h 15 min. Jaloissa kuitenkin oli epämukavia tuntemuksia, lonkat kärsivät ja nilkkaa alkoi vihloa. Kenkäkin hiersi. Nopeuden ylläpitäminenkään ei onnistunut niin miten olisin toivonut. Totesin ettei sille puolimaratonille kannata lähteä kun ei ole tullut tehtyä tarpeeksi pitkiksiä, joko tulee turhan tuskainen matka tai ainakin siinä kestäisi liian kauan. En halua lähteä sinne kuluttamaan yhtä paljon aikaa kuin viime vuonna, kun ennen flunssaa näytti että viimevuotisesta voisi pystyä parantamaan ihan hyvin.

Mietin vielä varttimaratonia, se voisi olla kivaa kun siinä saisi juosta kovempaa ja sen pituisia lenkkejä olen juoksennellut ilman mitään ongelmia. Uusien kenkien hankinta oli kuitenkin ihan väistämätön, sen verran ongelmia on ollut jaloissa jatkuvasti että pakko kokeilla auttaisiko kenkien vaihto asiaa. Kävin ostamassa Niket kun ne ovat aikaisemminkin toimineet hyvin (nuo tämänhetkiset ovat olleet ekat Brooksini, ehkä ne eivät vaan sovi jaloilleni), toivottavasti kintut nyt hyväksyvät ne.

Teetä ja nenäliinoja

Flunssaa olisi tyrkyllä. Puolikipeä olo on ollut jo useamman päivän, kurkku on kipeä ja keuhkot tuntuvat raskailta. Harmittaa. Juoksu on kulkenut niin hyvin etten millään malttaisi vaan levätä montaa päivää. En kuitenkaan lähde höntyilemään, siitä ei ole kuin haittaa.

Viimeisin kympin lenkki kulki keskinopeudella 8,9 km/h, mikä on ennätykseni. Ensi viikolla onkin sitten edessä pitkis, toivottavasti kulkee yhtä hyvin. Muita blogeja lueskeltuani tuo tuntuu tosi hitaalta vauhdilta, mutta minulle se on hieno suoritus. Niinhän se on ettei pitäisi vertailla muihin vaan aikaisempaan itseensä. Pari vuotta sitten en jaksanut juosta yhtään ja nyt teen tuollasia lenkkejä ihan vaivattomasti. Olen ylittänyt kaikki omat odotukseni jo moneen kertaan, muistan kuinka innoissani olin kun ensimmäistä kertaa jaksoin hölkätä hitaasti kolme kilometriä kävelemättä välillä. En olisi ikinä osannut kuvitellakaan että joskus jaksan juosta tällaisia lenkkejä ja vieläpä ihan vaivattomasti. Tuon ajattelemisesta tulee kummasti uskoa kehitykseen, välillä sitä jää vaan tuijottamaan hetkellistä tilannetta liian kriittisesti eikä huomaa että koko ajanhan tässä kuitenkin mennään eteenpäin. Ja niin mennään taas ensi viikolla, kunhan tämä niistäminen nyt vaan lakkaa.

Kaikki pitää tajuta itse

Kuten se, että juoksuvauhti nousee juoksemalla kovaa. Onhan se olevinaan ihan selvää, mutta silti se meni minulla tajuntaan vasta nyt. Olen juossut kaksi kertaa viikossa kovavauhtisia lenkkejä ja nopeutta on tullut kolmessa viikossa 0,5 km/h lisää. Hihkun innosta joka lenkin jälkeen, kun jokainen menee vähän reippaammin kuin edellinen. Miksen tajunnut tätä aikaisemmin? Juoksin siis samaa reittiä samalla sykkeellä, nopeus oli ainoa asia mikä muuttui. Nyt olen pidentänyt lenkkejä ja vaihtanut reittiä, alkoi käydä aika yksitoikkoiseksi juosta tuota samaa. Motivaation kannalta se kuitenkin toimi, siinä näki niin selvästi tulokset.

Viime viikolla juoksin 15 km pitkiksen eikä tullut mitään ongelmia vaikkei ole viimeiseen vuoteen juuri tullut juostua pitempiä matkoja. Taidan siis voida osallistua puolimaratonille, mutta juoksen vielä yhden pitkiksen parin viikon päästä ja teen päätökseni sen perusteella. Ainoa ongelma juoksun suhteen on että lenkkien välissä täytyy aina olla ainakin parin päivän tauko, muuten säärikivut palaavat. Jalat eivät siis käytännössä kestä kuin kaksi lenkkiä viikossa, vaikka pää vaatisi enemmän. Olenkin käynyt myös uimassa ja pyöräilemässä. Vähän kuin triathlonille harjoittelisi, hih.

Kunto kasvaa levossa

Juoksutreeniin palaaminen edistyy vaiheittain. Kuten edellisellä kerralla mainitsin, säärissä oli tuolloin kipua. Tulikin lepäiltyä koko seuraava viikko että sain vihlomisen loppumaan kokonaan. Liikuntana olikin sillä viikolla lähinnä vain järvessä pulikointia. Ihanaa.

Viime viikko sujuikin sitten taas juosten. Kaksi nopeaa 7,5 km lenkkiä ja eilen rauhallisempi 11,5 km, eikä säärissä ole tuntunut mitään. Lepo kannatti siis. Eilinen 11,5 km lenkki oli todella hyvän tuntuinen, jalat olivat kevyet ja niiden puolesta olisin voinut mennä reippaamminkin, mutta syke tahtoi nousta. Tosin lenkki tuli tehtyä keskellä päivää ja lämpötila oli hellerajan paikkeilla, joten ei mikään ihme että syke nousi herkästi. Juoksuvauhti oli silti parempi kuin pitkillä lenkeillä ennen. Oikeaan suuntaan mennään! Tällä hetkellä se syyskuun Ruisrääkki tuntuu oikeinkin houkuttelevalta.

Hassua, tuntuu että juoksun vähäinen määrä on parantanut kuntoa. Ei ehkä ole ihan pelkkää legendaa että kunto kasvaa levossa. Samaa sanoi kyllä Mieskin kun ihmettelin hänelle parantunutta juoksunopeutta, hän kertoi tehneensä uinnissa 50 metrillä kaikkien aikojen ennätyksensä sen jälkeen kun oli jo lopettanut koko harrastuksen. Tosin kestävyys kehittyi päinvastaiseen suuntaan, jo 100 metrillä hän oli ollut paljon hitaampi kuin ennen. Ei siis kannata heittäytyä ihan kokonaan sohvalle. 

Tämä ihan vaan rohkaisuna niille jotka joutuvat syystä tai toisesta pakkolepoon (ja itsellenikin muistutuksena että maltan levätä), ei se peruskunto ihan noin vaan katoa. Muutaman viikon treenillä olen saanut itseni parempaan juoksukuntoon kuin missä olin viime syksynä, vaikka lenkkeilyä on ollut todella vähän. Toki täytyy muistuttaa etten ole pelkästään röhnöttänyt sohvalla vaan on tullut käytyä uimassa säännöllisesti ja muutenkin olen tehnyt sitä sun tätä, vaikken olekaan ollut mitenkään järjestelmällinen. Ja teinhän minä juoksuharrastusta aloittaessani pohjatyöt aika perusteellisesti, maltoin silloin juosta hiljaa ja säännöllisesti ja rakentaa peruskuntoa. Kai siitä on jotain jäänyt talteen.

Ja sitten se treenimusiikki. Älkää vaan kysykö miksi, mutta viime lenkeillä kuulokkeissa on pyörinyt Dingoa. Toimii.

Henkisesti pitkä

Tänään oli sitten pitkän lenkin vuoro. Ensimmäinen pitkis sitten viime syksyn, joten ihan tunnustellen ajattelin mennä. Suunnitelma oli ihan hyvä, menen bussilla 13 kilometrin päässä olevalle rannalle ja juoksen paluumatkan kotiin. Tuntui teoriassa kauhean kivalta ajatukselta, mutta sinne rannalle päästyäni juoksu ei enää tuntunut kovin houkuttelevalta. Merta ja hiekkaa vs. monta hikistä kilometriä. Hieman siinä sai kannustaa itseään liikkeelle, ettei jää koko päiväksi laiturille.

Juoksemaan lähdettyäni huomasin heti, että tankkaus meni ihan pieleen. Ei kannata syödä läjää muffinsseja aamupalaksi, ei varsinkaan sitä viimeistä kun ei enää tee mieli mutta ei raaski jättää yhtä ihan pikkuista. Lämpimän päivän takia join ennen lenkkiä ja otin puoli litraa vettä mukaan (osaan ihan kohtuullisesti juosta hartiat rentoina vaikka pitäisinkin jotain kädessä, luultavasti ratsastuksessa opittua). Ehkä join liikaa tai ehkä se ei muuten vaan imeytynyt, mutta mahassa hölskyi alkumatkan ja muffinssien takia oli paha olo suunnilleen ensimmäisen tunnin. Jo ensimmäisen kahden kilometrin aikana tuli mietittyä pariin otteeseen että onko tämä nyt pakko juosta juuri tänään, vieläkö voi jättää kesken.

Jalatkaan eivät oikein toimineet, alkumatka oli pyristelyä ja loppumatka oli pyristelyä ja siihen väliin mahtui silmänräpäyksen mittainen hetki, jolloin kuvittelin että homma lähtisi rullaamaan. Ehkä niissä painoi toissapäiväinen nousevavauhtinen lenkki, ehkä olisi pitänyt olla toinenkin lepopäivä. Molempien säärten sisäreunalla tuntui myös, mikä johtunee kengistä. Minulla on runsaan kuukauden vanhat kengät ja eron vanhoihin huomaa. Vanhoissa kengissä pronaatiotuki oli painunut littaan ja loppuaikoina aloin saada nilkkakipua, josta huomasi ihan selvästi että se johtuu pronaatiosta. Näissä uusissa tuki todellakin on, nilkkakivut jäivät välittömästi eikä muitakaan sopeutumisvaikeuksia ole ollut, mutta nyt näköjään sääret ovat kovilla kun sisäreunalle tulee enemmän kuormaa kuin ennen. Ehkä on syytä vaihdella kenkiä. Vanhat ulkolenkkarit saivat jo lähteä mäkeen, mutta sisälenkkareina minulla on neutraalimmat kengät joilla olen juossut juoksumatolla ilman mitään ongelmia. Täytynee käyttää niitä välillä ettei kaikki kuorma aina tule noille säärille.

Vauhti oli... no ei sitä voi vauhdiksi kutsua, pidin pari kävelytaukoa jalkojen ja mahan lepyttelemiseksi ja kokonaisuudessaan sain tuohon 13 kilometriin kulutettua aika tasan kaksi tuntia. Ei siis kovin paljon poikennut reippaasta kävelynopeudesta. Vaan oli miten oli, nyt on jaloille taas näytetty kilometrejä, ehkä ne seuraavalla kerralla muistavat vähän paremmin mistä tässä on kyse.

Faster, faster!

Meninkin sanomaan edellisessä postauksessa ettei suunnitelmissa ole osallistua mihinkään juoksutapahtumiin. Siitä se ajatus meni takaraivoon ja on kummitellut siellä sen verran, että tuli katsottua millaisia tapahtumia syksyllä löytyy. Ihan vaan uteliaisuudesta.

Ruisrääkki olisi kivasti kahden kuukauden päästä, tässä ehtisi vielä hioa kuntoaan sitä silmälläpitäen. Tuonne pääsee opiskelijahinnalla ilmoittautumaan elokuun loppuun asti, joten vielä ei ole mitään kiirettä tehdä päätöksiä. Kovasti tuo houkuttelisi.

Lenkkeilyssä olenkin nyt lähtenyt liikkeelle sillä taka-ajatuksella että tuohon tähdätään. Noiden kaiken maailman vaivojen takia juoksu on ollut jäissä enkä ole juossut ainuttakaan pitkää (yli 10 km) lenkkiä viime syksyn puolimaratonin jälkeen. 7 km lenkit ovat kuitenkin vähäisestä harjoituksesta huolimatta kulkeneet ihan hyvin, joten ei se juoksukunto ihan kadonnut ole ja pidän ihan mahdollisena parantaa aikaani viime syksyyn verrattuna. Jalat pitää kuitenkin totuttaa taas pitempään matkaan ja viikonloppuna aion pinkaista ensimmäisen pitkiksen pitkään aikaan. Ja jos päätän olla sittenkin osallistumatta kisaan niin sitten päätän, tuleepahan jotain mielekkyyttä lenkkeilyyn kuitenkin.

Jotta jotain kehitystä tapahtuisi viimevuotiseen verrattuna (en halua enää kuluttaa yli 2,5 tuntia yhteen pikku puolimaratoniin, pakko sen on sujua nopeammin), juoksunopeutta olisi syytä saada nostettua. Olen nyt pari kertaa juossut nousevavauhtisia lenkkejä. Ensimmäinen oli 6 km ja koostui neljästä 1,5 km pätkästä, joista jokainen juostiin edellistä kovemmalla sykkeellä (sykettä on helpompi seurata kuin nopeutta koska sykemittari on ranteessa mutta GPS taskussa - logiikkansa siinäkin). Toisella kerralla lisäsin tuohon ylimääräisen lenkin kuntoradalla, matka kasvoi 1,5 km ja koostui viidestä osasta. Tuolla ensimmäisellä kerralla tuntui että juoksunopeudet asettuivat aika luonnostaan tiettyyn kohtaan ja tiettyyn sykkeeseen. Jälkimmäisellä kerralla huomasin että joukossa oli selvästi yksi pätkä, jolla tasaista vauhtia oli kauhean vaikeaa löytää. Näköjään elimistölläkin on tietyt kohdat joissa homma toimii paremmin, jälkimmäisellä lenkillä yritin väkisin asettaa sykkeen/juoksunopeuden sellaiseen kohtaan jossa se ei luonnostaan halua olla.

Molemmilla kerroilla olen ollut kauhean ylpeä viimeisistä 1500 metristä, lähinnä siitä miten pääni on ne jaksanut. Minun ongelmani reippaammassa vauhdissa on aikaisemmin ollut että jalat veisivät mutta pää väsyy. Sykemittarista oli selvästi apua, tiedän millä sykkeellä pystyn juoksemaan ja oli helpompaa olla antamatta periksi kun tiesin ettei sykkeeni ollut mikään luonnottoman korkea ja että olen aina ennenkin jaksanut ylläpitää sitä tuolla tasolla, vaikka se vähän pahalta tuntuisikin. Muutenkin asenne on ollut kohdallaan, en ole miettinyt kuinka kamalan kovaa pitää juosta ja kuinka rankkaa on, vaan lähinnä ajatuskulku on ollut "ei enää pitkään, enää 500 metriä... ja sitten kiihdytetään vauhtia" ja hihitellyt kuinka motivoin itseäni jaksamaan sillä perusteella että kohta pääsee kovempaa. Henkisesti on nyt tuntunut valtavan hyvältä juosta ja askelkin tuntuu ilmavammalta kuin viime vuonna.

Treenimusiikiksi on sopinut erityisen hyvin Within Temptationin Faster: