Pikainen päivitys

Taas on tullut huomattua että jos jotakin haluaa oppia kunnolla, siitä ei kannata pitää kovin pitkiä taukoja. Pidin muutaman päivän taukoa rullaluistelusta ja voi kuinka vaikeaa se taas olikaan. Tuntui että tasapaino oli ehtinyt kadota ihan täysin. Kyllä se sitten taas palautui, mutta täytyy näköjään pitää parempaa treenitiheyttä jos haluaa säilyttää jonkunlaisen tuntuman. Tosin voi olla että koko laji menee joksikin aikaa jäihin. Muutan nimittäin tänä viikonloppuna kesäksi Turkuun ja mukaan on jo muutenkin tulossa niin paljon tavaraa, etten taida saada rulliksia mahtumaan ainakaan alkajaisiksi mukaan.

Kävin tänään taas verikokeissa. Pari viikkoa sitten otetuissa kokeissa Hb oli 82. Eihän tuo mikään valtavan korkea luku edelleenkään ole, mutta ainakin suunta on oikea. Näiden uusien kokeiden tuloksia saan odottaa taas viikon, koska Hb:n lisäksi otettiin taas muitakin kokeita, josko vihdoinkin löytyisi jokin selitys tälle.

Tämä päivitys jää nyt tyngäksi, koska tekemistä on niin paljon etten ehdi höpistä enempää. Palaan varmaankin asiaan kunhan olen saanut siirrettyä itseni ja aivan liian suuren osan omaisuudestani 165 kilometriä sivummalle.

Rullaluistelusuojukset testattu

Kas, en tajunnutkaan etten ole kirjoittanut noin moneen päivään. Aika tuntuu kuluvan niin hirvittävän nopeasti. Kahden viikon kuluttua minä jo lähden kesätyöpaikkakunnalleni ja sitä ennen tapahtuu vielä miljoona asiaa.

Tuolla minä tämän kesän vietän... (kuva täältä)

Rullaluistimia on tässä viikon aikana tullut ulkoilutettua kolme kertaa. Kaksi kertaa olen kaatunut. Ensimmäisellä kerralla luistimen kärki tökkäsi kiveyksen reunaan, toisella kerralla vauhti karkasi alamäessä ja sitten sen mäen alapäässä olikin pieni töyssy joka ihan sievästi vetäisi jalat alta. Jälkimmäisellä kerralla olin todella kiitollinen suojuksistani. Polvisuojat jättivät nimittäin asfalttiin kunnon jarrutusjäljet, sen verran reippaasta vauhdista siihen sukelsin. Rannesuojiinkin tuli komeat naarmut päällimmäiseen nahkaan. Minun nahkaani ei tullut mitään jälkeä. Erittäin rohkaisevaa, kaatumista ei enää jännitä samalla tavalla kun on nähnyt mitä suojat kestävät.

Olen uskaltautunut tekemään pari pientä lenkkiä luistimilla, siinä samalla on tullut havainnoitua millaisia harjoittelumaastoja tästä lähistöltä löytyy, millaisia mäet ovat ja millainen pohja niissä on. Älkääkä nyt säikkykö että olen vaaraksi liikenteelle, olen hyvin tarkka siitä millaisissa paikoissa sohlaan. Varsinkin alamäkiin mennessä arvioin aina tilanteen etukäteen, ennen kaikkea miten pitkälle on näkyvyyttä ja miten paljon mäen alapäässä on matkaa jarruttaa ennen kuin on vaaraa törmätä mihinkään.

Ihan läheltä löytyisi hyviä paikkoja mäkiharjoitteluun, mutta olen yrittänyt hillitä itseäni ja luistella vaan ihan rauhallisesti. Pienissäkin ylämäissä nousee syke luvattoman helposti ja voimat loppuvat aika äkkiä. Nyt olen sentään oppinut hellittämään enkä pakota itseäni jatkamaan väkisin, vaan pysähdyn lepäämään heti jos voimat alkavat loppua. Sellainen päätös on paljon helpompi tehdä kun tietää mistä voimien loppuminen johtuu, ja ettei väkisin treenaaminen ainakaan auta asiaa. En turhan takia viitsi rasittaa itseäni liiaksi kun ei ole kunnon tietoa mistä anemia johtuu, saatan olla tietämättäni ihan oikeastikin sairas. Huomenna saan tietää mitä veriarvot ovat viime viikolla näyttäneet, sitten näkee imeytyykö rauta ollenkaan. Voinnissa en ole huomannut mitään muutosta.

Bambi jäällä

Eilen illan hämärtyessä nykäisin rullaluistimet jalkaan ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Tavallisesta luistelusta on varmaan kymmenen vuotta ja siitä vähäisestä rullaluistelusta vieläkin kauemmin.

Mies lähti aluksi mukaan ja roikuin hänen käsipuolessaan kun tuntui että jalat menevät ihan mihin niitä huvittaa eikä minulla ole mitään kontrollia niihin. Suht nopeasti alkoi kuitenkin tasamaalla löytyä jonkunlaista tuntumaa siihen touhuun ja uskaltauduin päästämään Miehen takaisin kotiin ja jatkoin harjoittelua yksin. Tein kaarroksia ja jarrutuksia, sen verran huteraa oli etten lähtenyt kokeilemaan mitään sen vaikeampaa. Alamäkiin meneminen ja kaikki sellainen saa odottaa kunnes tasamaalla alkaa tuntua vähän varmemmalta.

En keksinyt mitään erityisen rauhallista paikkaa, asun sen verran tiheästi asutetulla alueella ettei tässä oikein pääse mihinkään syrjemmälle ellei ihan varta vasten lähde selkeästi kauemmas. Tyydyin pyörimään kotitalon ympäristössä edestakaisin, juuri siinä kaikkien naapureiden ikkunoiden alla. Jos minun haparoinnillani oli jollekulle jotain viihdearvoa niin sitten oli, en vaivaa sillä päätäni sen enempää. Ainakin uskaltauduin kokeilemaan ja aion lähteä uudestaankin. Kivaa oli, enkä kaatunut kertaakaan. :)

Katsojan roolissa

Tänään se HCR sitten oli ja meni. Itse todistin hommaa valitettavasti vain sivusta mutta minkäs teet, vähän liikaa tuollainen urakka tässä terveydentilassa. Sää oli hieno ja kaikki vaikutti ihan loistavalta, harmitti ihan vietävästi katsoa sitä sivusta. En ollut maksanut peruutusturvaa, joten en pystynyt siirtämään ilmoittautumista ensi vuodelle. Kävin sitten kuitenkin hakemassa HCR-paidan vaikken juoksemaan päässytkään, eiköhän se päällä juokseminen tuo ainakin treenimotivaatiota tulevana kesänä. Ilmoittautumisen yhteydessä olleessa expossa jaettiin myös kaikennäköistä sälää muroista ja kahvista hammastahnaan ja deodoranttiin.

Aika paljon on nyt tullut käveltyä, koska hypin muuten ihan seinille kotona. Olen pysähdellyt kuuntelemaan linnunlaulua (tunnistan ehkä kaksi lintulajia äänen perusteella, mutta ihan kivaa niitä on kuunnella ja yrittää painaa mieleen aina joku laulu, että voi kotona tarkistaa mikä lintu se oli) ja katselemaan miten luonto muuttuu joka päivä vihreämmäksi. Ihan mukavaa tuokin, vaikka aika turhauttavaa kun on tottunut kovempaan vauhtiin.

Olen myös miettinyt muita mahdollisia liikuntamuotoja, joita voisin nyt tehdä. Polkupyöräni on juuri tullut korjauksesta missä siihen vaihdettiin kaikennäköistä (tai ei välttämättä vaihdettu, kun monta osaa oli ihan puhtaasti varastettu, lisättiin vaan puuttuvat osat) ja nyt sen pitäisi olla taas pelikunnossa. Eräs sukulaiseni käytti sen huollossa enkä ole vielä käynyt hakemassa sitä kotiin. Kunhan saan sen haettua, tulee varmaan pyöräiltyä taas. Pyöräilemällä voisin saada vaihtelua maisemiin ja sitä kaipaamaani reippaampaa vauhtiakin ilman että tarvitsee hengästyttää itseäni. 

Eilen kävin hakemassa äitini luota rullaluistimeni, jotka ovat kymmenisen vuotta nököttäneet siellä kellarissa. En koskaan ollut tarpeeksi sisukas että olisin oppinut luistelemaan niillä, annoin aina periksi parin kaatumisen jälkeen ja tympäännyin sitten koko hommaan. Se on jäänyt harmittamaan, kun eihän se niin mahdottoman vaikeaa voi oikeasti olla. Nyt sitten mietin että kokeilisin vielä kerran. Pitäisi vaan keksiä joku syrjäinen asfalttipohjainen paikka jossa voisin harjoitella rauhassa, ei ihan innosta lähteä tuohon kerrostalojen keskelle kaikkien ikkunoiden alle. Tuossa keskellä lattiaa (!) ne rullaluistimet (ja valtava läjä suojuksia) nyt kuitenkin ovat ja tuijottavat minua syyllistävästi, etten vaan taas luovuttaisi niin helposti.