Niskasta kiinni, osa 2

Nyt seuraa valittamista mitättömyyksistä. Tiedän että pienet on murheet, mutta joskus nämäkin höyryt täytyy vaan päästää ulos.

Miten voi ihminen rikkoa itseään jollain äärimmäisen pienellä ja ärsyttävällä tavalla koko ajan? Edellisessä postauksessa mainittu nahkojen rullalle vetäisy parani hitaasti (siinä on vieläkin rupi, mutta enää se ei ole kipeä) ja kun se alkoi olla parempi, toisen pohjelihaksen alaosa meni niin jumiin etten pystynyt edes kävelemään normaalisti muutamaan päivään. Tuon helpottaessa edes vähän pystyin uimaan, mutta sitten repäisin luomen auki ja uimapuku hankasi sitä niin ettei sen kanssa oikein voinut uida. Ja tämän jälkeen sitten sain toisen korvan tukkoon niin etten kuullut mitään moneen päivään ja sen puhdistaminen vaati kolme erillistä käyntiä työterveydessä. Ja nyt on sitten tasapainoaisti hiukan hukassa viimeisellä kerralla tehdyn korvan huuhtelun jäljiltä ja lisäksi tuo korva on edelleen aika arka.

Tästä seurauksena on nyt sitten se, että tuon ensimmäisen nilkkaongelman jälkeen olen käynyt ainoastaan uimassa pari kertaa ja kerran salilla treenaamassa yläkroppaa, siinä ovat olleet liikuntani. Nyt tuntuu siltä että olen taas sen verran ehjä (korva on vähän kipeä ja välillä huimaa, mutta muuten kaikki alkaa olla jees) että tänään on päästävä juoksemaan. Juu, myönnän kyllä että olisin pysynyt jotenkin liikkumaan ja että osittain kysymys oli vaan motivaation puutteesta, tuntui että ihan turhaa yrittää mitään kun heti tulee jokin pieni ongelma joka kuitenkin estää senkin lajin harrastamisen.

Onhan tuohon liikkumattomuuteen vaikuttanut sekin, että minulla oli viimeinen työviikko ja muutenkin viimeinen viikko Turussa ja oli aika paljon asioita tehtävänä, en olisi kovin hyvin ehtinytkään. Nyt olen taas kotona Helsingissä ja edessä on normaalia opiskelijan arkea. Tavallaan helpotus että pääsee taas asumaan omassa kodissa, mutta toisaalta harmitti lähteä Turusta ja työpaikasta koska viihdyin siellä niin valtavan hyvin.

http://weheartit.com/entry/36459338/via/foryouyouyou

Nyt siis: tässä on niska ja tässä olen minä, joka otan siitä kiinni. Lenkkarit jalkaan ja ulos.

Syyllinen

Tunnustan. Lusmusin tänään lenkillä käynnistä. Tein niin myös eilen. Sen sijaan kävin ostamassa sipsejä ja Daim-kakun ja olen istunut illan sohvalla niiden kanssa.

Tunnustan myös että illat ovat viime aikoina kuluneet näin aivan liian usein. Ja että vyötäröni on alkanut kasvattaa näin kesän kunniaksi ikiomaa uimarengasta.

Enkä oikein tiedä miksi. Juokseminen tuntuu hyvältä, mutta silti en vaan saa lähdettyä riittävän usein. Olen yrittänyt hankkia inspiraatiota uusilla liikuntavaatteilla ja sykemittarilla (josta aion ehdottomasti puhua enemmänkin!) ja saan käytyä lenkillä pari kertaa viikossa, mutta se on todella vähän verrattuna vuoden takaiseen. Itse asiassa se on vähemmän kuin edes viime talven pakkasilla, vaikka nyt juoksukeli olisi ihanteellinen.

Nyt kun olen tehnyt tilanteesta julkisen, uskon että kyllä tämä tästä. En kehtaa jatkaa tätä rataa jos joudun kertomaan siitä täällä. Tänään on liian myöhäistä tehdä mitään tai muuten en saa unta, mutta huomenna aion käydä lenkillä riippumatta siitä miten paljon sataa. Tulen sitten kirjoittamaan siitä tänne, saatte tulla haukkumaan laiskaksi jos en huomenna raportoi lenkkitunnelmia. :)

Eiköhän tuolla lupauksella ala löytyä vähän treenimotivaatiota, paljon vaikeampaa jatkaa tätä herkkujen mussuttamista sohvalla nyt kun on kertonut siitä julkisesti.

Plääh

Nyt se sitten tapahtui. 2,5 viikkoa aikaa puolimaratoniin eikä juokseminen enää yhtään huvita. Juoksunopeuteni on niin hidas että tuntuu ihan turhalta lähteä edes kokeilemaan. Olen lusmunnut vauhtikuntotreeneissä, juossut liian hiljaa kun olen ajatellut että kyllähän se kunto tässä vielä ehtii kasvaa vaikken juuri tänään juoksisikaan niin reippaasti. Nyt tilanne on sitten se että aika on loppu, matkavauhti on hidas ja ottaa päähän.

Kyllä minä silti aion sinne puolimaratonille lähteä. Kävelen vaikka jos en muuta jaksa. Sittenpähän sen näkee miltä se tuntuu ja onko pitkänmatkanjuoksu minun juttuni. Harmittaa vaan että kun olen kuitenkin juossut ne lenkit, niihin ei olisi kulunut yhtään enempää aikaa jos olisin juossut kunnolla. Turhaa tehdä asioita puoliteholla, lopputuloskin on nyt sen mukainen.

Olen miettinyt hitaan matkavauhdin syitä. Yksi on ihan varmasti lihaskunto, varsinkin takareidet hyytyvät aivan liian aikaisin. Toinen on tekniikka, en ole kiinnittänyt kovin kauaa tarpeeksi huomiota juoksutekniikkaani joten sitäkään en jaksa ylläpitää kun väsyn. Olen myös pari päivää lueskellut urheiluravitsemuskirjaa ja sen perusteella uskoisin että olen aika suuren osan treeneistäni tehnyt huomaamattani nestehukkaisena, mikä tietenkin rajoittaa suorituskykyä aika radikaalisti.

Sitten vielä se tekijä jolla aion tulevaisuudessa tarttua tuohon vauhtikuntotreeneissä lusmuiluun. Heti ensimmäisestä kesätyöpalkastani aion nimittäin ostaa sykemittarin. Sen puuttumisesta johtuu varmasti aika paljolti tuo liian hiljaa juokseminen, on niin helppo ajatella että on se syke varmaan ihan hyvällä tasolla jos se on sen verran korkea etten pysty itse laskemaan sitä kellon kanssa. Miehen sykemittarihan minun piti saada käyttöön jo joskus talvella, mutta se on ikivanha ja lojunut vuosikausia kaapissa eikä sitä saatu huollossa heräämään henkiin.

Näillä asioilla lähden siis jälkiviisastelemaan 2,5 viikon kuluttua. Kunhan olen ensin juossut sen puolimaratonin.

Aurinkoinen sisäliikuntapäivä

Koulu on pitänyt allekirjoittaneen kovin kiireisenä pari päivää. Eilen oli tarkoitus käydä lenkillä, mutta koulusta päästyäni oli sen luokan lumipyry että annoin itselleni ihan hyvillä mielin luvan jumittua sohvannurkkaan. Olen tässä kuussa liikkunut niin ahkerasti että uskallan myöntää itselleni ylimääräisen vapaapäivän liikunnasta ilman että tarvitsee pelätä lusmuilun lähtevän ihan käsistä. 

Sitä paitsi jalat ovat sunnuntain salitreenin jäljiltä edelleen kipeät. Tein itselleni uuden saliohjelman ja siinä on ihan tarpeeksi kyykkyjä. Kai ne jalat tuohon tottuvat, ei olisi kovin motivoivaa tehdä kunnon salitreenejä jos olisi aina jalat kipeät kolme päivää sen jälkeen. Pitäisi varmaan taputtaa itseään selkään kun tuli ainakin tehtyä sellainen ohjelma joka vaikuttaa johonkin.

Tänään on aivan mahtava ilma ja houkuttaisi käydä juoksemassa se rästiinjäänyt juoksulenkki, mutta toisaalta olen jo varannut paikan illan combatiin. Molempia ei kannata tehdä, syövät vaan tehoa toisiltaan. Combatia on niin harvoin tarjolla että menen sinne, juoksemaan voi mennä milloin vaan. Kävelemässä voisi kuitenkin käydä iltapäivän aikana, on tuolla niin hieno ilma.

Lusmuiluttaa

Treeni-innostus on nyt ihan kateissa. Silloinkin kun treenaan, en jaksa tehdä mitään järkevää treeniä. Juuri viimeksi päätin että aerobinen kunto on se jota haluan ensisijaisesti kasvattaa, niin kuinkas kävikään. Tänään, kun ties kuinka monen päivän tauon jälkeen tein taas jotain liikuntaan viittaavaa, ei yhtään huvittanut mikään aerobinen vaan vedin puhdasta voimaharjoittelua.

Annoin nyt itselleni suosiolla luvan lusmuilla, koska en jaksa yrittää vakuutella itselleni että näillä muutamalla päivällä on kovin suurta merkitystä. Tie vie pian etelän aurinkoon ja se sotkee treenikuviot joka tapauksessa. Niin kiltisti olen jo monta kuukautta treenannut että en enää usko niin herkästi juuttuvani sinne sohvanpohjalle heti jos yhtään hellitän. Eikä kysymys tosiaan ollut siitä etten olisi tehnyt mitään, en vaan tehnyt ollenkaan sitä mitä oli tarkoitus.

Tai toisaalta, tuo kuulostaa niin selittelyltä että tekisi mieli ravistella itseäni. Jos sitä kuitenkin menisi sinne spinningiin huomenna.