Ihan ärsyttää olla näin yltiöpositiivinen, mutta en voi mitään, tänään oli aivan loistava päivä! Pahoitteluni kaikille pahantuulisille, tiedän tasan tarkkaan miten ärsyttävää tällainen on. :)
Koulussa oli mielenkiintoinen labratyö, opiskelijaruokala oli ylittänyt itsensä ja ruoka oli oikeasti hyvää ja kaiken huipuksi pääsin lähtemään aikaisin salille. Salilla olin taas alkuun puoli tuntia crosstrainerilla ja se tuntui edelleen yhtä hyvältä kuin eilen. Muutoin kävellessä jalkaterä on vähän kipeä, mutta crosstrainerissa ei tuntunut yhtään mitään, olisin voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään. Sitä paitsi telkkarista tuli (jotakin uskomatonta hömppää) viihdyttävää ohjelmaa joten pääkin jaksoi paremmin kuin eilen. Sitten tein vielä kunnon salitreenin. Salilla oli hiljaista eikä tarvinnut yhtään miettiä että mihin laitteeseen mahtuu milloinkin kun aina oli tilaa juuri siinä mihin halusi mennä.
Opiskelijaelämän parhaisiin puoliin kuuluu vapaus nukkua talvellakin edes joskus siihen asti kunnes aurinko paistaa (ei tietenkään aina, viikon mittaisia yöunia voitaisiin katsoa vähän pahalla). Tänään oli juuri sellainen aamu. Siihen päälle rauhassa ajan kanssa nautittu aamupala, niin ei voi aamu paljon paremmin alkaa.
Tyypillinen aamupalani, ruispuuro oliiviöljyn ja mustaherukoiden kanssa, hedelmä tai pari ja jokin proteiininlähde.
Iltapäiväksi piti suoriutua koululle ei-ihan-niin-kiinnostaviin harjoituksiin. Tosin täytyy nostaa kurssin vetäjälle hattua siitä että osaa selittää tylsätkin asiat edes jotenkin mielenkiintoisesti. Harjoitukset venyivät pitkäksi ja oli ihan pimeää kun pääsin lähtemään. Kai se on hyväksyttävä että sitä se tulee olemaan seuraavat monta kuukautta, onneksi on se opiskelijan vapaus niin voi olla edes joskus päiväsaikaan ulkona. Ei auta valittaa, täällä kaupungissa on kuitenkin valaistut ulkoilupolut joten vedin heti kotiin päästyäni lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille.
Lihakset ovat olleet tänään odotetusti kipeät ja vähän kävi mielessä tehdä vaan pieni palauttava lenkki, mutta sitten muutin mieleni ja juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni yli kymmenen kilometriä. Se on kummitellut ajatuksissa jo pitkään mutta ei vaan ole tullut kokeiltua aikaisemmin. Siis jos sitä raahustamista voi juoksemiseksi kutsua, oli nimittäin aivan huippuhidas vauhti. Matkaa lienee ollut 10,5-11 kilometriä ja aikaa sain kulutettua 1,5 tuntia, ihan pikkuisen painoi jaloissa se eilinen combat. Onnistuin vielä menemään harhaan ja jouduin oikaisemaan jostain pimeän ryteikön kautta päästäkseni takaisin suunnittelemalleni reitille. Takaisinhan ei käännytä vaikka mikä olisi. :)
Olen vähän liikaa hissutellut combatissa aikaisemmin, ottanut varman päälle että jaksan loppuun asti ja sitten on jäänyt harmittamaan kun olisi jaksanut tehdä kovempaakin. Tänään otin sen linjan etten jätä mitään varastoon, jos ei jaksa kaikkea loppuun asti niin ei se niin dramaattista ole. Alla painoi se toissapäiväinen salitreeni mutta jaksoin! Lisätsemppiä tuli taas muista tuntilaisista, ihan parasta kun edessä on joku joka on paljon kovemmassa kunnossa, tulee kunnon tsemppi että jos tuo pystyy vetämään koko tunnin noin kovaa niin kyllä minäkin pystyn. Välillä tuntui ettei jaksa enää yhtään ja juuri silloin vaihtuikin liike ja jaksoi taas.
Nyt on aivan mieletön raukea tunne, juuri oikealla tavalla väsynyt ja onnellinen. Tekee uskomattoman hyvää saada ihan luvan kanssa lyödä ja potkia ja pomppia ja lyödä ja potkia vielä vähän lisää.
Jee, pitkästä aikaa salitreenipäivä! Tein vartin alkuverryttelyn crosstrainerilla ja sen jälkeen ylä- ja keskivartaloon keskittyneen saliohjelman. Yläkroppani on aika paljon lihaksettomampi kuin alakroppani ja siksi jätän jalkojen treenaamisen minimiin, joskus tulee tehtyä joitakin yksittäisiä liikkeitä mutta varsinaista jalkaohjelmaa en tee. Juoksu ja combat saavat huolehtia jaloista kunnes saan yläpuoliskoonkin edes jonkun verran lihasta.
Olen aika pitkään lusmuillut ja tehnyt salitreeniä aina samoilla painoilla, vaikka olisin jaksanut painavammillakin. Vasta ihan viime aikoina olen alkanut pakottaa itseäni lisäämään painoja heti kun jaksan tehdä täydet sarjat ja niitä painoja onkin päässyt lisäämään yllättävän usein. Palkitsevaa, ja lisää ennenkaikkea uskoa omiin voimiini ja kykyyni treenata täysillä. Tänään alkoi jossain liikkeessä tuntua viimeisen sarjan puolivälissä etten jaksa enää yhtään, mutta jokin pieni ääni takaraivossa huusi että jos pudotan käsipainot (tai käsivarren) niin sitten saa lopettaa, muussa tapauksessa jaksan vielä ihan varmasti. Niin tuli tehtyä sekin sarja loppuun pelkällä sisulla, käsissä ei ollut enää minkäänlaista voimaa. Vaikka se tuntuikin kamalalta, odotan jo seuraavaa salitreeniä kun pääsen taas lisäämään painoja. Hullun hommaa, mutta niin koukuttavaa.
Tämä kuva on ollut minulla inspiraatiokuvana ja tuota lausetta toistelemalla sain tänäänkin jostain kaivettua sen ylimääräisen voiman tehdä ne toistot:
Taustamusiikki on tuolla salilla aika vaihtelevaa, välillä tulee rockia, välillä on radiosta päällä jokin listaohjelma josta suurin osa on puhetta, välillä on tullut Tapani Kansaa ja välillä jotakin taidemusiikkia ilman melodiaa. Luulisi ettei mikään enää yllättäisi mutta täytyy sanoa että tänään pääsi spontaani naurunpyrskähdys kun kaiuttimista alkoi MacGyverin tunnari. Vaan toimihan tuo kuin tauti, pariin minuuttiin en hihittelyn lomassa muistanut olla yhtään väsynyt.
Niin sen treenin pitäisikin mennä. Tosissaan, muttei vakavasti.
