Kevään merkkejä

1. Kesken juoksulenkin ei ala lumisade vaan vesisade.
2. Edelliseen viitaten: märät kengät ja sukat.
3. Vaatetuksen keventämisestä huolimatta on hiki.
4. Asfalttia näkyvissä! Hetkittäin pääsee juoksemaan jalkalihaksista tulevalla voimalla, kun koko talven ajan juoksu on tapahtunut lähinnä tahdonvoimalla.

Juoksemassa tuli siis käytyä. Eilisen combatin jäljiltä pohkeet olivat aika jumissa ja vaikka sitä asfalttiakin oli näkyvissä, valtaosa tunnin lenkistä tapahtui äärimmäisen liukkaaksi sulaneella lumella tai loskassa. Helsinkiläisille voin antaa sellaisen vinkin että Töölönlahden rannoille on ihan turhaa lähteä juuri nyt ilman nastallisia kenkiä, siellä oli aivan järjettömän liukasta. Monessa muussa paikassa lumen pinta oli veden vaikutuksesta edes vähän muhjuinen eikä siis niin liukas, mutta tuolla se oli aivan kivikova. Odotan ihan hinkuna teiden sulamista, niin paljon helpompaa se tekee juoksemisesta.

Päivän paras lenkkibiisi oli vaihteeksi kotimaista, Aknestikin Avaruuden aikataulut.

Nyt meillä on ruuanlaitto käynnissä. Emme jaksa kokkailla joka päivä ja siksi nytkin teemme kerralla kaksi ruokaa, niillä pärjää sitten taas pari päivää. Työn alla ovat pinaattiletut Pupulandian ohjeen mukaan (olenkohan kehunut näitä ennenkin?) ja tämän ohjeen mukainen feta-kasvisvuoka.

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun...

Heti alkuun haluan pyytää anteeksi kaikilta niiltä, joille otsikon kappale jäi korvamadoksi. Niin se jäi minullekin.

Tarkoitukseni oli tänään käydä aamupäivällä kevyellä lenkillä ja illalla kuntosalilla. Vaikka olenkin tunnetusti lumisateessa juoksun mestari, tämänpäiväinen pyry on vähän liikaa ja tuossa hangessa kevyt lenkki olisi varmaan ollut täysi mahdottomuus. Pikaisen tilannekatsauksen jälkeen taivalsinkin kevyehkölle spinningtunnille. Hillitsin itseäni ettei syke karkaisi ihan pilviin, tuossa lajissa se tapahtuu niin uskomattoman helposti. Sain tehtyä hyvän peruskuntotreenin (heh, kirjoitin ensin persuskunto - no, ei sekään olisi ihan väärin ollut...) ja siihen päälle rääkkäsin vielä keskivartaloa coressa. Illalla olisi tarkoitus käydä vielä salilla yläkroppaa treenaamassa. Punnerrusohjelmasta on tänään vuorossa kolmannen viikon toinen päivä. Keskimmäisessä sarakkeessa mennään, toistoja tulee siis 14+19+14+14+vähintään 19 1,5 minuutin tauoilla. Kovia numeroita ovat nuo, mutta minä pystyn siihen. Tai tipahdan otsalleni yrittäessäni.

Kahden treenin päiviä on alkanut ilmestyä ihan yllättäen elämääni, ikinä ennen en ole tällaista kokenut eikä tämä ollut mitenkään kovin suunniteltua. Kysyin Mieheltä (jolla on monien vuosien kokemus rankasta treenaamisesta) mitä pitää syödä jos treenaa kaksi kertaa päivässä. Ajattelin lähinnä jaksamisen ja palautumisen kannalta, mutta Miehen vastaus oli että silloin saa syödä ihan mitä haluaa. Pointtinsa tuossakin, kun liikkuu paljon niin elimistö ihan huutaa terveellistä, ravitsevaa ruokaa. Kun rupesin treenaamaan salilla jotenkin tosissani ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla oli usein kovan treenin jälkeen valtava himo rasvaiseen ruokaan ja suklaaseen. Pidin sitä silloin vaan sellaisena tavallisena herkunhimona. Jossain vaiheessa aloin pitää Kiloklubin sivuilla ruokapäiväkirjaa ihan vaan nähdäkseni mistä ruokailuni oikeasti koostuivat ja sieltä huomasin että ravintoni sisälsi aivan uskomattoman vähän rasvaa. Rupesin tietoisesti syömään enemmän rasvaa, lorautan aamupuuroon öljyä ja käytän reippaasti salaatinkastikkeita niin kas kummaa, tuo treeninjälkeinen rasvanhimo on kadonnut. Kyllä se elimistö näköjään kertoo mitä se tarvitsee jos vain osaa kuunnella.

Viimeiset kolme päivää elimistöni on tarvinnut laskiaispullia mantelimassalla. Syytän Miestä siitä etten tunne mitään tunnontuskia jokapäiväisestä pullastani. Muuten ruokavalio on kyllä oikein asiallinen, muutenhan treenistä ei tulisi mitään.

Meksikolainen keitto ja ruokailun vaikeus

Tänään meillä tehtiin meksikolaista kasviskeittoa tämän ohjeen mukaan. Pieniä muutoksia tuli tehtyä, salsaa ei löytynyt ja korvattiin se ihan sujuvasti jollain samantyyppisellä vietävän tulisella kastikkeella. Eikä meillä mitään mietoa chilijauhetta ole. Lisäksi Mies yhtäkkiä syödessään tajusi että hänhän ei pidä korianterista. Ihan yllättäen tuli tämä, ei nimittäin ole ihan ensimmäinen kerta kun meillä on maustettu ruokaa tuoreella korianterilla.

En laita kuvaa kun ei se ole kovin houkuttelevan näköinen ruoka. Sellainen keitonnäköinen. Hyvää se kuitenkin oli, tortillanaksuthan ovat aina hyviä ja tulinen kastike oli hyvää ja se varsinainen keitto meni sitten siinä sivussa. :) Tulisuutta voi säätää ihan oman maun mukaan, me pidämme tulisesta ruuasta ja chiliä ja tulista kastiketta tuli laitettua aika reippaalla kädellä. Noita lukuunottamatta tuossa ei ole muita tulisia aineksia joten tuosta saa tehtyä täysin miedonkin version.

Lautaselle siis lastataan ensin keittoa ja sen päälle nakataan korianteria ja salsaa (tai salsankorviketta kuten meillä) ja kourallinen tortillanaksuja. Sitten tuleekin se vaikea osuus, tässä minä epäonnistuin: lautanen pitäisi saada kannettua pöytään ilman että kaataa puolet tulikuumasta keitosta syliinsä matkan varrella. Oli aivan liian vaikeaa, toinen käsi vaan lipesi. Olen ihan tyytyväinen siitä että sain kuitenkin kopin enkä pudottanut koko lautasta. Jalassa on nyt punainen läiskä, toivottavasti ei tule kovin paljon kummempaa jälkeä, ikävästi tuppaavat nuo palovammat tulemaan viiveellä. Vaan tulipahan ainakin pestyä keittiön lattia, jotain positiivista tässäkin.

Mutta ruoka oli siis hyvää. Ja helppo tehdä, varsinkin jos nakittaa Miehen pilkkomaan kasvikset.

Hyvä maanantai

Opiskelijaelämän parhaisiin puoliin kuuluu vapaus nukkua talvellakin edes joskus siihen asti kunnes aurinko paistaa (ei tietenkään aina, viikon mittaisia yöunia voitaisiin katsoa vähän pahalla). Tänään oli juuri sellainen aamu. Siihen päälle rauhassa ajan kanssa nautittu aamupala, niin ei voi aamu paljon paremmin alkaa.

Tyypillinen aamupalani, ruispuuro oliiviöljyn ja mustaherukoiden kanssa, hedelmä tai pari ja jokin proteiininlähde.

Iltapäiväksi piti suoriutua koululle ei-ihan-niin-kiinnostaviin harjoituksiin. Tosin täytyy nostaa kurssin vetäjälle hattua siitä että osaa selittää tylsätkin asiat edes jotenkin mielenkiintoisesti. Harjoitukset venyivät pitkäksi ja oli ihan pimeää kun pääsin lähtemään. Kai se on hyväksyttävä että sitä se tulee olemaan seuraavat monta kuukautta, onneksi on se opiskelijan vapaus niin voi olla edes joskus päiväsaikaan ulkona. Ei auta valittaa, täällä kaupungissa on kuitenkin valaistut ulkoilupolut joten vedin heti kotiin päästyäni lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille.

Lihakset ovat olleet tänään odotetusti kipeät ja vähän kävi mielessä tehdä vaan pieni palauttava lenkki, mutta sitten muutin mieleni ja juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni yli kymmenen kilometriä. Se on kummitellut ajatuksissa jo pitkään mutta ei vaan ole tullut kokeiltua aikaisemmin. Siis jos sitä raahustamista voi juoksemiseksi kutsua, oli nimittäin aivan huippuhidas vauhti. Matkaa lienee ollut 10,5-11 kilometriä ja aikaa sain kulutettua 1,5 tuntia, ihan pikkuisen painoi jaloissa se eilinen combat. Onnistuin vielä menemään harhaan ja jouduin oikaisemaan jostain pimeän ryteikön kautta päästäkseni takaisin suunnittelemalleni reitille. Takaisinhan ei käännytä vaikka mikä olisi. :)

Karppaajan painajainen a.k.a. tuorepastaa ja parsakaalia

Kun ei voi puhua liikunnasta, puhutaan sitten ruuasta.

Minä pidän italialaisesta ruuasta. Pidän siitä että käytetään vain muutamaa ainesosaa, öljyä reippaasti ja mausteita vain juuri sen verran että ne korostavat ainesten omaa makua. Pidän siitä että se taipuu niin loistavasti helppoihin kasvisruokiin (kyllä, olen kasvissyöjä), sillä en ole kovin hyvä tai viitseliäs kokki ja kovin monimutkaiset ruuat jäävät useimmiten ihan suosiolla tekemättä. Pastakoneen hankkimisen jälkeen olemme usein tehneet tuorepastan itse ja väsänneet siitä jonkun hyvin yksinkertaisen ruuan.

Yhdeksi suosikeista on noussut tuorepasta parsakaalilla, jonka alkuperäinen ohje on Jack Bishopin kirjasta The Complete Italian Vegetarian Cookbook. Kuvaa en laittanut koska tästä ei minun käsissäni tule yleensä kovin kuvauksellista, mutta maku on sitäkin parempi, chili ja valkosipuli tuovat juuri sopivasti potkua muuten niin pehmeän makuiseen ruokaan. Meillä molemmat ruokailijat ovat (nykyään) suht liikunnallisia ja ruokaakin siis tarvitaan reippaasti, joten meillä tähän kahden hengen annokseen kuluu kaksi mötikkää parsakaalia ja kahden kananmunan tuorepasta. Mitään laihdutusruokaa tämä ei muutenkaan ole (eikä sellaisten ohjeita kannata täältä varmaan vastaisuudessakaan etsiä).

Tarvitset:

Tuorepastaa

Parsakaalia

½ dl öljyä

4 valkosipulinkynttä

chiliä

suolaa

parmesanjuustoa

Pilko parsakaali. Keitä pasta runsaassa vedessä ja lisää parsakaali veteen pari minuuttia ennen kuin pasta on kypsää. Keitä kypsäksi ja valuta, ota kuitenkin osa keitinvedestä talteen myöhempää tarvetta varten. Kuumenna öljy isossa pannussa, esim. wokkipannu. Lisää valkosipuli ja chili öljyyn ja kuumenna hetki. Lisää pasta-parsakaaliseos pannulle ja sekoita. Pyörittele muutama minuutti kuumalla pannulla, lisää tarvittaessa pastan keitinvettä ettei ruoka kuivu liikaa. Mausta tarvittaessa suolalla. Jaa kippoihin, ripottele päälle parmesania ja tarjoile heti.

Tsemppiä ja antitsemppiä

Tämä päivä alkoi vuoden viimeisellä sienestysreissulla. Jonkun verran löytyi vielä sieniä, mutta monissa hyvissä sienipaikoissa ei ollut enää mitään. Varmaankin on lämpötila ollut juuri siinä rajoilla, että jotkut kohdat ovat käyneet riittävästi pakkasella. Pari kiloa vahveroita oli kuitenkin saaliina, kyllä niillä taas köyhä opiskelija hetken elää. Tekaisin sitten pikalounaaksi ihan tuoreista sienistä Yrttipurkin ohjeen mukaista sieni-nuudelipikaruokaa.

Rikoin tänään päätökseni ja kävin nopealla lenkillä, vaikka tarkoitus oli marraskuun loppuun saakka juosta vain hitaita lenkkejä. Kokeilin millaisen ajan saan viidellä kilometrillä. Meni melkein 36 minuuttia, monta minuuttia huonommin kuin kesällä. Tosin täytyy tunnustaa että pää oli se joka väsyi ensimmäisenä, jalat olisivat jaksaneet ainakin vähän reippaammin. Ja juostu reittikin oli mäkisempi kuin silloin kesällä, joten ihan suoraan tuota ei voi verrata siihen. Uskon kuitenkin edelleen että nyt on tarpeen jaksaa niitä hitaita lenkkejä ja lisätä vauhtia mukaan treeniin vasta sitten myöhemmin.

Tämänpäiväisellä lenkillä soittolistalta löytyi myös todellinen helmi, tosin ei ihan siinä mielessä kuin olisi ehkä toivonut. Kappaleessa itsessään ei ole muuten mitään vikaa, mutta tilanne ja ajoitus olivat aivan täydellisesti... väärät. Juoksemisen viimeisillä minuuteilla kaipaisi jotakin oikein tehokasta tsemppimusiikkia jotta jaksaisi taistella vielä sen viimeisen puoli kilometriä, johon sattui vielä kuulumaan aika ikävä ylämäki. Juuri tuolla hetkellä kuulokkeista alkoi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen Rajaton rakkaus, joka alkaa todella kannustavasti sanoilla "Niin jäi matka taas puolitiehen, itsestään oli luullut liikoja". Ei ehkä se ihan kaikkein kannustavin lenkkibiisi. Taidanpa vähän hioa soittolistaa ennen seuraavaa lenkkiä, jos sitten sujuisi paremmin vähän positiivisemman musiikin tahdissa. :)