Tänään se HCR sitten oli ja meni. Itse todistin hommaa valitettavasti vain sivusta mutta minkäs teet, vähän liikaa tuollainen urakka tässä terveydentilassa. Sää oli hieno ja kaikki vaikutti ihan loistavalta, harmitti ihan vietävästi katsoa sitä sivusta. En ollut maksanut peruutusturvaa, joten en pystynyt siirtämään ilmoittautumista ensi vuodelle. Kävin sitten kuitenkin hakemassa HCR-paidan vaikken juoksemaan päässytkään, eiköhän se päällä juokseminen tuo ainakin treenimotivaatiota tulevana kesänä. Ilmoittautumisen yhteydessä olleessa expossa jaettiin myös kaikennäköistä sälää muroista ja kahvista hammastahnaan ja deodoranttiin.
Aika paljon on nyt tullut käveltyä, koska hypin muuten ihan seinille kotona. Olen pysähdellyt kuuntelemaan linnunlaulua (tunnistan ehkä kaksi lintulajia äänen perusteella, mutta ihan kivaa niitä on kuunnella ja yrittää painaa mieleen aina joku laulu, että voi kotona tarkistaa mikä lintu se oli) ja katselemaan miten luonto muuttuu joka päivä vihreämmäksi. Ihan mukavaa tuokin, vaikka aika turhauttavaa kun on tottunut kovempaan vauhtiin.
Olen myös miettinyt muita mahdollisia liikuntamuotoja, joita voisin nyt tehdä. Polkupyöräni on juuri tullut korjauksesta missä siihen vaihdettiin kaikennäköistä (tai ei välttämättä vaihdettu, kun monta osaa oli ihan puhtaasti varastettu, lisättiin vaan puuttuvat osat) ja nyt sen pitäisi olla taas pelikunnossa. Eräs sukulaiseni käytti sen huollossa enkä ole vielä käynyt hakemassa sitä kotiin. Kunhan saan sen haettua, tulee varmaan pyöräiltyä taas. Pyöräilemällä voisin saada vaihtelua maisemiin ja sitä kaipaamaani reippaampaa vauhtiakin ilman että tarvitsee hengästyttää itseäni.
Eilen kävin hakemassa äitini luota rullaluistimeni, jotka ovat kymmenisen vuotta nököttäneet siellä kellarissa. En koskaan ollut tarpeeksi sisukas että olisin oppinut luistelemaan niillä, annoin aina periksi parin kaatumisen jälkeen ja tympäännyin sitten koko hommaan. Se on jäänyt harmittamaan, kun eihän se niin mahdottoman vaikeaa voi oikeasti olla. Nyt sitten mietin että kokeilisin vielä kerran. Pitäisi vaan keksiä joku syrjäinen asfalttipohjainen paikka jossa voisin harjoitella rauhassa, ei ihan innosta lähteä tuohon kerrostalojen keskelle kaikkien ikkunoiden alle. Tuossa keskellä lattiaa (!) ne rullaluistimet (ja valtava läjä suojuksia) nyt kuitenkin ovat ja tuijottavat minua syyllistävästi, etten vaan taas luovuttaisi niin helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti