maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kunto kasvaa levossa

Juoksutreeniin palaaminen edistyy vaiheittain. Kuten edellisellä kerralla mainitsin, säärissä oli tuolloin kipua. Tulikin lepäiltyä koko seuraava viikko että sain vihlomisen loppumaan kokonaan. Liikuntana olikin sillä viikolla lähinnä vain järvessä pulikointia. Ihanaa.

Viime viikko sujuikin sitten taas juosten. Kaksi nopeaa 7,5 km lenkkiä ja eilen rauhallisempi 11,5 km, eikä säärissä ole tuntunut mitään. Lepo kannatti siis. Eilinen 11,5 km lenkki oli todella hyvän tuntuinen, jalat olivat kevyet ja niiden puolesta olisin voinut mennä reippaamminkin, mutta syke tahtoi nousta. Tosin lenkki tuli tehtyä keskellä päivää ja lämpötila oli hellerajan paikkeilla, joten ei mikään ihme että syke nousi herkästi. Juoksuvauhti oli silti parempi kuin pitkillä lenkeillä ennen. Oikeaan suuntaan mennään! Tällä hetkellä se syyskuun Ruisrääkki tuntuu oikeinkin houkuttelevalta.

Hassua, tuntuu että juoksun vähäinen määrä on parantanut kuntoa. Ei ehkä ole ihan pelkkää legendaa että kunto kasvaa levossa. Samaa sanoi kyllä Mieskin kun ihmettelin hänelle parantunutta juoksunopeutta, hän kertoi tehneensä uinnissa 50 metrillä kaikkien aikojen ennätyksensä sen jälkeen kun oli jo lopettanut koko harrastuksen. Tosin kestävyys kehittyi päinvastaiseen suuntaan, jo 100 metrillä hän oli ollut paljon hitaampi kuin ennen. Ei siis kannata heittäytyä ihan kokonaan sohvalle. 

Tämä ihan vaan rohkaisuna niille jotka joutuvat syystä tai toisesta pakkolepoon (ja itsellenikin muistutuksena että maltan levätä), ei se peruskunto ihan noin vaan katoa. Muutaman viikon treenillä olen saanut itseni parempaan juoksukuntoon kuin missä olin viime syksynä, vaikka lenkkeilyä on ollut todella vähän. Toki täytyy muistuttaa etten ole pelkästään röhnöttänyt sohvalla vaan on tullut käytyä uimassa säännöllisesti ja muutenkin olen tehnyt sitä sun tätä, vaikken olekaan ollut mitenkään järjestelmällinen. Ja teinhän minä juoksuharrastusta aloittaessani pohjatyöt aika perusteellisesti, maltoin silloin juosta hiljaa ja säännöllisesti ja rakentaa peruskuntoa. Kai siitä on jotain jäänyt talteen.

Ja sitten se treenimusiikki. Älkää vaan kysykö miksi, mutta viime lenkeillä kuulokkeissa on pyörinyt Dingoa. Toimii.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Henkisesti pitkä

Tänään oli sitten pitkän lenkin vuoro. Ensimmäinen pitkis sitten viime syksyn, joten ihan tunnustellen ajattelin mennä. Suunnitelma oli ihan hyvä, menen bussilla 13 kilometrin päässä olevalle rannalle ja juoksen paluumatkan kotiin. Tuntui teoriassa kauhean kivalta ajatukselta, mutta sinne rannalle päästyäni juoksu ei enää tuntunut kovin houkuttelevalta. Merta ja hiekkaa vs. monta hikistä kilometriä. Hieman siinä sai kannustaa itseään liikkeelle, ettei jää koko päiväksi laiturille.

Juoksemaan lähdettyäni huomasin heti, että tankkaus meni ihan pieleen. Ei kannata syödä läjää muffinsseja aamupalaksi, ei varsinkaan sitä viimeistä kun ei enää tee mieli mutta ei raaski jättää yhtä ihan pikkuista. Lämpimän päivän takia join ennen lenkkiä ja otin puoli litraa vettä mukaan (osaan ihan kohtuullisesti juosta hartiat rentoina vaikka pitäisinkin jotain kädessä, luultavasti ratsastuksessa opittua). Ehkä join liikaa tai ehkä se ei muuten vaan imeytynyt, mutta mahassa hölskyi alkumatkan ja muffinssien takia oli paha olo suunnilleen ensimmäisen tunnin. Jo ensimmäisen kahden kilometrin aikana tuli mietittyä pariin otteeseen että onko tämä nyt pakko juosta juuri tänään, vieläkö voi jättää kesken.

Jalatkaan eivät oikein toimineet, alkumatka oli pyristelyä ja loppumatka oli pyristelyä ja siihen väliin mahtui silmänräpäyksen mittainen hetki, jolloin kuvittelin että homma lähtisi rullaamaan. Ehkä niissä painoi toissapäiväinen nousevavauhtinen lenkki, ehkä olisi pitänyt olla toinenkin lepopäivä. Molempien säärten sisäreunalla tuntui myös, mikä johtunee kengistä. Minulla on runsaan kuukauden vanhat kengät ja eron vanhoihin huomaa. Vanhoissa kengissä pronaatiotuki oli painunut littaan ja loppuaikoina aloin saada nilkkakipua, josta huomasi ihan selvästi että se johtuu pronaatiosta. Näissä uusissa tuki todellakin on, nilkkakivut jäivät välittömästi eikä muitakaan sopeutumisvaikeuksia ole ollut, mutta nyt näköjään sääret ovat kovilla kun sisäreunalle tulee enemmän kuormaa kuin ennen. Ehkä on syytä vaihdella kenkiä. Vanhat ulkolenkkarit saivat jo lähteä mäkeen, mutta sisälenkkareina minulla on neutraalimmat kengät joilla olen juossut juoksumatolla ilman mitään ongelmia. Täytynee käyttää niitä välillä ettei kaikki kuorma aina tule noille säärille.

Vauhti oli... no ei sitä voi vauhdiksi kutsua, pidin pari kävelytaukoa jalkojen ja mahan lepyttelemiseksi ja kokonaisuudessaan sain tuohon 13 kilometriin kulutettua aika tasan kaksi tuntia. Ei siis kovin paljon poikennut reippaasta kävelynopeudesta. Vaan oli miten oli, nyt on jaloille taas näytetty kilometrejä, ehkä ne seuraavalla kerralla muistavat vähän paremmin mistä tässä on kyse.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Faster, faster!

Meninkin sanomaan edellisessä postauksessa ettei suunnitelmissa ole osallistua mihinkään juoksutapahtumiin. Siitä se ajatus meni takaraivoon ja on kummitellut siellä sen verran, että tuli katsottua millaisia tapahtumia syksyllä löytyy. Ihan vaan uteliaisuudesta.

Ruisrääkki olisi kivasti kahden kuukauden päästä, tässä ehtisi vielä hioa kuntoaan sitä silmälläpitäen. Tuonne pääsee opiskelijahinnalla ilmoittautumaan elokuun loppuun asti, joten vielä ei ole mitään kiirettä tehdä päätöksiä. Kovasti tuo houkuttelisi.

Lenkkeilyssä olenkin nyt lähtenyt liikkeelle sillä taka-ajatuksella että tuohon tähdätään. Noiden kaiken maailman vaivojen takia juoksu on ollut jäissä enkä ole juossut ainuttakaan pitkää (yli 10 km) lenkkiä viime syksyn puolimaratonin jälkeen. 7 km lenkit ovat kuitenkin vähäisestä harjoituksesta huolimatta kulkeneet ihan hyvin, joten ei se juoksukunto ihan kadonnut ole ja pidän ihan mahdollisena parantaa aikaani viime syksyyn verrattuna. Jalat pitää kuitenkin totuttaa taas pitempään matkaan ja viikonloppuna aion pinkaista ensimmäisen pitkiksen pitkään aikaan. Ja jos päätän olla sittenkin osallistumatta kisaan niin sitten päätän, tuleepahan jotain mielekkyyttä lenkkeilyyn kuitenkin.

Jotta jotain kehitystä tapahtuisi viimevuotiseen verrattuna (en halua enää kuluttaa yli 2,5 tuntia yhteen pikku puolimaratoniin, pakko sen on sujua nopeammin), juoksunopeutta olisi syytä saada nostettua. Olen nyt pari kertaa juossut nousevavauhtisia lenkkejä. Ensimmäinen oli 6 km ja koostui neljästä 1,5 km pätkästä, joista jokainen juostiin edellistä kovemmalla sykkeellä (sykettä on helpompi seurata kuin nopeutta koska sykemittari on ranteessa mutta GPS taskussa - logiikkansa siinäkin). Toisella kerralla lisäsin tuohon ylimääräisen lenkin kuntoradalla, matka kasvoi 1,5 km ja koostui viidestä osasta. Tuolla ensimmäisellä kerralla tuntui että juoksunopeudet asettuivat aika luonnostaan tiettyyn kohtaan ja tiettyyn sykkeeseen. Jälkimmäisellä kerralla huomasin että joukossa oli selvästi yksi pätkä, jolla tasaista vauhtia oli kauhean vaikeaa löytää. Näköjään elimistölläkin on tietyt kohdat joissa homma toimii paremmin, jälkimmäisellä lenkillä yritin väkisin asettaa sykkeen/juoksunopeuden sellaiseen kohtaan jossa se ei luonnostaan halua olla.

Molemmilla kerroilla olen ollut kauhean ylpeä viimeisistä 1500 metristä, lähinnä siitä miten pääni on ne jaksanut. Minun ongelmani reippaammassa vauhdissa on aikaisemmin ollut että jalat veisivät mutta pää väsyy. Sykemittarista oli selvästi apua, tiedän millä sykkeellä pystyn juoksemaan ja oli helpompaa olla antamatta periksi kun tiesin ettei sykkeeni ollut mikään luonnottoman korkea ja että olen aina ennenkin jaksanut ylläpitää sitä tuolla tasolla, vaikka se vähän pahalta tuntuisikin. Muutenkin asenne on ollut kohdallaan, en ole miettinyt kuinka kamalan kovaa pitää juosta ja kuinka rankkaa on, vaan lähinnä ajatuskulku on ollut "ei enää pitkään, enää 500 metriä... ja sitten kiihdytetään vauhtia" ja hihitellyt kuinka motivoin itseäni jaksamaan sillä perusteella että kohta pääsee kovempaa. Henkisesti on nyt tuntunut valtavan hyvältä juosta ja askelkin tuntuu ilmavammalta kuin viime vuonna.

Treenimusiikiksi on sopinut erityisen hyvin Within Temptationin Faster:

torstai 4. heinäkuuta 2013

Puoli vuotta myöhemmin

Halusin tulla käymään pitkästä aikaa täällä. Puoli vuotta on hurahtanut niin etten ole edes oikeastaan ajatellut bloggaamista, enkä nytkään lupaile että paluu olisi jotenkin lopullinen, mutta on mukavaa ainakin silloin tällöin käydä päivittelemässä kuulumisia tännekin. Tuossa talvella vaan iski jonkinmoinen kyllästyminen, ei tuntunut että olisi mitään sanottavaa. Pienoista elämänmuutostakin on ilmassa, muutin Helsingistä Turkuun ja nyt väkerrän kovaa vauhtia lopputyötäni, joten joskus tulevaisuudessa saattaa tulla valmistuminen ja Ihan Oikeisiin Töihin meno vastaan.

Liikuntaa on, mutta en ole palannut sellaiseen säännölliseen, etukäteen suunniteltuun aikatauluun jollaista noudatin viime syksyyn asti. Nyt mennään enemmän fiilispohjalta. Pieniä sääntöjä joudun asettamaan itselleni, koska treenitahti on harventunut vähän liikaa. Päätinkin että tavoitteena tällä hetkellä on joka viikko kolme vapaavalintaista aerobista treeniä (juoksu, uinti ja pyöräily ovat pop kun nilkka haittaa kaiken maailman hyppimis-ryhmäliikuntatunteja), yksi lihaskunto (yksi riittää, koska viime aikoina nämä ovat olleet nollilla) ja yksi kehonhuolto (pilates tai jooga). Tuo on pikkuisen enemmän kuin mitä olen tehnyt ja sopii siis tehtäväänsä, hellästi herättelemään kehoani tekemään vähän enemmän kuin nyt. Mitenkään ryppyotsaisesti en pidä tästä kiinni, tavoitteena ei nyt ole mitään urheilutapahtumia vaan pelkästään oma hyvinvointi. Jotenkin se puolimaratonin juokseminen poisti jonkun pakon, tiedän että pystyn sellaiseen joten enää ei ole pakko todistaa mitään.

Viimeisimmän, tammikuun postauksen aihe on edelleen ilmassa: nilkka ja olkapää vihoittelevat ajoittain. Varsinkin olkapää aiheuttaa turhautumista. Siinä ei normaalitilanteessa ole mitään vikaa, mutta se taitaa olla hieman löysä ja on joskus uidessa hiukan nuljahtanut paikaltaan (ja sitten itsestään heti takaisin), mikä on luonnollisesti aika kivuliasta ja todella ikävää kun niin käy kesken uimisen. Joudunkin uimaan hiukan huonommalla tekniikalla kuin haluaisin, koska tuon ehkäisemiseksi en voi ojentaa käsiä ihan suoraan linjaan vartalon kanssa (vapaauinnista on siis edelleen kyse). Muuten se ei ole mikään kovin dramaattinen vaiva.

Sellaista siis!